keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ghana

Viime keväänä koulu tarjosi mahdollisuutta hakea syksyksi viikon kestävälle radiointensiivikurssille Ghanaan. Hain hommaan tietenkin samantien mukaan ja onnekseni minut valittiin! Reissuun pääsi kaksi opiskelijaa Turusta ja kaksi Helsingistä ja paikalle saapui myös opiskelijoita Tansaniasta ja Namibiasta ja paikan päällä tehtiin tietenkin töitä paikallisten opiskelijoiden kanssa. Meidän suomalaisten onneksi kurssille osallistui myös kaksi suomalaista tyttöä, jotka olivat olleet Ghanassa jo 2kk vaihdossa. He osasivat näppärästi viedä meitä paikasta toiseen, kertoa maasta ja järkätä kivaa tekemistä. Ilman näitä ihania leidejä viikko olisi ollut rutkasti tylsempi!

Viikon aikana pienryhmissä toteutettiin annetusta aiheesta audiojutut. Kaikki aiheet käsittelivät politiikkaa Ghanassa (huh) ja kun aihe oli vaikea, kulttuuri vieras ja aikaa vähän töitä sai tehdä ihan todenteolla. En päässyt aivan täysin perille Tansanian ja Namibian opiskelijoiden kokemuksista radiotyöskentelyn suhteen, mutta kun joukon suurimman osan muodostivat ghanalaiset, jotka olivat opiskelleet asioita vain kirjoista, eikä käytännön kokemusta ollut ollenkaan, niin piti todella lyhyessä ajassa yrittää opastaa mahdollisimman paljon. Suomalaiset opiskelijat keskittyivät hyvin pitkälti siis tekniikan opetukseen ja yritettiin jättää ajatuksen siementä siitä miten ne radiojutut tehdään.


Matka guest housilta koulun kampukselle taitettiin kävellen. Opiskelu tapahtui guest housilla, mutta käytiin tutustumassa myös ghanalaisten kollegoidemme opinahjoon.




Äänitysharjoitusten lomassa ehdittiin toki ottaa myös kuvia


Koulupäivä


Lyhyestä ajasta huolimatta valmista saatiin aikaiseksi ja kaikki tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän viikkoon tyytyväisiä. Kaikkia toki harmitti se, että aikaa näiden juttujen toteuttamiseen ja ylipäätään Accraan tutustumiseen oli todella vähän. Saavuimme Ghanaan sunnuntaina 4.11 vasta illasta ja seuraava viikko maanantaista perjantaihin meni tietenkin koulussa. Kouluviikon jälkeen olikin vain viikonloppu jäljellä ja sunnuntaina 11.11 astuimme jälleen lentokoneeseen ja suunnistimme yölennolla takaisin kohti Eurooppaa. 

Koulupäivien päätyttyä kello oli jotain neljän ja viiden välillä ja kun pimeä laskeutui jo kuudelta niin valoista aikaa päivästä ei juurikaan jäänyt jäljelle. Tästäkin syystä Accran tutustuminen jäi vähän vähemmälle.


Kaupungilla kävellessä kannatti pitää silmät auki, vastassa oli välillä todella isojakin koloja...


Kaupankäyntiä


Paikallinen bussi, trotro, mainio tapa liikkua paikasta toiseen, joskin haastava silloin jos kaupunki on vieras. Tällä siis kuljettiin vaan, jos mukana oli joku joka tiesi, että millä pääsee ja mihin, paremman tiedon puutteessa turvauduttiin taksiin.


Kouluviikon päätteeksi pääsimme lauantaina luokkaretkelle, kun Ghana Institute of Journalism tarjosi meille matkan Cape Coast Castlelle, joka on aikoinaan toiminut yhtenä niistä monista paikoista, jossa afrikkalaiset orjat on pakattu laivaan ja lähetetty maailmalle. Vaikkei menneelle historialle mitään voi, enkä voi millään ajatella niin, että tuona aikana toteutettu orjakauppa olisi oikeutettua tuli Cape Coast Castlella kuitenkin melko syyllinen olo menneiden vuosien orjakauppameiningeistä...

Näkymiä auton ikkunasta matkalla Accrasta Cape Coastille


Autojen joukossa kulki monenlaista myyjää. Matkaevääksi pystyi ostamaan pientä purtavaa tai juotavaa.


Muistutuksena... Ghanalainen liikenne ei varsinaisesti tuntunut maailman turvallisemmalta.


Näkymää linnasta, Cape Coast


Pyykit kuivumassa


Amanda Cape Coastilla


Viimeinen ovi ennen orjalaivaan astumista


Cape Coast Castle


Cape Coastin jälkeen ajettiin rantaviivaa pitkin Elminaan, jossa vielä vietettiin vapaa-aikaa intensiivikurssilaisten kesken ja tarjolla oli lounasta. Söin reissun viimeisen tilapian (kalaa) ja päätin vielä ennen lähtöä kokeilla bankua, jota olin syönyt matkan aikana kerran aikaisemmin alkuviikosta. Banku on ghanalaista perinneruokaa jota närpitään sormin, mukaan vähän kalaa/lihaa/kanaa, mitä sen kanssa syökään ja tietenkin tuota tulista soossia, jota en kyllä juurikaan suuhuni pistänyt. Melko tujua tavaraa.


Noita tilapioita söin oikeastaan koko viikon.


Aloin kyllä ihan mieltymään tuohon sormin syömiseen.Tuli syötyä rauhallisemmin ja pieniä paloja. Kalan tutkiminen kävi myös rutkasti helpommin ilman haarukkaa.


Elminan jälkeen oli aika lähteä takaisin kohti Accraa. Ihanat suomalaiset vaihtaritytöt olivat kuitenkin järkänneet meidän suomiporukalle yön ja majoituksen matkan varrelta Kokrobitelta, Big Millys backyardilta. En ole mikään rantalomailijatyyppi, mutta pitkän viikon jälkeen tuo oli juuri sitä, mitä meidän porukka tarvitsi! Tuolloin lauantai-iltana kun saavuimme paikalle tarjolla oli reggaebileet ja viimeisestä illasta Ghanassa nautittiin todella! Tuolla Big Millys backyardilla on siis tarjolla erilaisia mökkejä, joita voi vuokrata majapaikaksi. Hinta ei ollut porukalla jaettuna hirmuinen ja jos Ghanaan suuntaan en voi olla suosittelematta tuota paikkaa! Kyseessä on kuitenkin todella suosittu mesta, joten jos viikonloppuyöpyminen paikan päällä kiinnostaa kannattaa oma mökkinsä varata hyvissä ajoin. Me taidettiin keskiviikkona varailla tuo ja lauantaina mentiin siis sinne yöksi.


Savanna suite!

Sviittimme toinen puoli, tästä makkarista oli käynti vessaan...

...ja vessan ovena toimi verho! Varsin hauska yllätys kun porukkamme suomimahat kuplivat matkan aikana enemmän ja vähemmän...


Uudessa rantamekossa oli hyvä nauttia viimeisestä päivästä





Olisin helposti viettäny viikon näissä maisemissa!


Tarjolla meri, myyntikojuja, pedikyyri, manikyyri, ihana aamiainen, lepoa ja hyvää mieltä! Ghanahan on malaria-aluetta ja ainakin meikäläisen kohdalla lääkitys oli todella tarpeen, sillä sain hyttyspistoja aika paljon ja osa oli todella pahan ja tulehtuneen näköisiä. Meressä uiminen auttoi noihin erittäin tehokkaasti!




Viikkohan noin erilaisessa maassa ei riitä mihinkään, enkä todellakaan ole minkään sortin Ghana-asiantuntija tämän viikon jälkeen. Jos nyt jotain voin kuitenkin omasta puolestani sanoa, niin mainittakoon seuraavat asiat:

- valkoisiin kiinnitetään todella paljon huomiota, ainakin naisiin, tähän on hyvä vähän varautua

- mikäli ostoksia haluaa suorittaa erilaisilla torikojuilla hinnasta tulee neuvotella. Tietenkin ilman apua on vaikeaa arvioida miten paljon mistäkin kuuluu maksaa, mutta mainittakoon, että maksoin yhdestä mekostani 20 cediä (n. 8 euroa) ja lähtöhinta mekolla oli 64 cediä (26 euroa). 15 cediä ostoksestani olisi ollut kohtuullinen, muttei tuo 20 ollut todellakaan liikaa. Mut eihän näitä voi tietää. Vaihtaritytöt ties aina kertoa mihin hintaan kannattaa korkeintaan suostua. Nyrkkisääntö on kuitenkin, että tingi.

- mukaan ehdottomasti hyttysmyrkky, käsidesi ja taskulamppu. Myös nenäliinoja on hyvä kantaa mukana.

- kasvisruokavaliolla varmasti pärjää, mutta menu laajenee rutkasti, jos hyväksyt lautasellesi vaikkapa kalaa. Itsehän vedin noita tilapioita koko viikon.

- mahalääkettä kannattaa varata mukaan- eli siis ripulilääkettä ja maitohappobakteereja. Jos maha vetää veteläksi niin on kiva, että on pillerit valmiiksi jemmassa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että pöpömahalla on vissi ero erilaiseen ruokaan tottumattomaan mahaan nähden. Yhden päivän reissusta olin selvästi pöpömahassa, mutta muuten kroppa toimi vähän miten sattui. Kysymyshän ei siis ole automaattisesti siitä, että ruoka olisi huonoa, vaan eri ravintoaineita tuli aivan eri suhteessa kuin normaalisti, eikä viikko ole tarpeeksi pitkä aika sopeutua mihinkään.

- "It's nice to be nice" Ghanalaiset on hyvin juttelevaista porukkaa ja lähestyvät helposti. On kohteliasta small talkata hetki, vaikka tosin valkoisen tytön oli välillä vähän hankala viestiä, että milloin vastapelurin on aika päästää irti...

- Mutta ennen kaikkea: Afrikka ei ole yksi maa ja se, että on nähnyt pikku tipan Ghanaa ei kerro lopusta maasta mitään. Intensiivikurssimme tansanialaiset ja namibialaiset antoivat hyvin Afrikkaa tuntemattomalle hieman perspektiiviä: molemmat kansalaisuudet kokivat ghanalaiset hyvin äänekkäinä ja namibialaiset hämmästelivät räiskyvää torikulttuuria ja autojen välissä heiluvia myyjiä. Myös siis afrikkalaisille riitti ihmeteltävää Afrikassa, eihän täällä Euroopassakaan Ruotsi ja Unkari ole ihan sama asia...


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin... Ghana! I hope that we will meet again!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kanadasta kotoisin oleva Guy Delisle on ehdottomasti yksi suosikkini sarjakuvataiteilijoista. Tutustuin Delisleen aivan vahingossa, kun kesällä 2011 lainasin Lahden kirjastosta hänen teoksensa Pjongjangin, jonka meinasin jo palauttaa lukematta, kun en millään meinannut saada kyseisen sarjakuvan lukemisesta otetta. Valikoin sarjakuvia todella paljon piirtäjän tyylin perusteella ja sillä hetkellä Delislen kuvakerronta ja Pjongjangin kolkko kansikuva tuntuivat todella luotaan työntäviltä. Onneksi kuitenkin Pjongjang tuli luettua, sillä se on yksi suosikki sarjakuviani (ei vaan Delislen teoksista, vaan sarjakuvista ylipäätään) ja samalla ihastuin Delislen tuotantoon aivan täysin. Myös loputon kiinnostukseni Pohjois-Koreaan heräsi tuon sarjakuvan myötä!

Delisle on matkustanut paljon sekä oman työnsä, että vaimonsa työn (Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja järjestössä) vuoksi ja he ovat asuneet pitkiäkin aikoja eri maissa- yhdessä ja erikseen. Merkintöjä Jerusalemista (Chroniques de jérusalem, 2011) kertoo vuodesta, jonka tämä pariskunta kahden lapsensa kanssa Jerusalemissa vietti.

Vuosi on pitkä aika ja Israel varsin epävakaa maa. Pyhästä maasta kiistelevät niin juutalaiset, muslimit kuin kristitytkin ja erimielisyyksiä on myös poliittisella kentällä. Melko pian Guylle selviää, että he asuvat Jerusalemin itäosassa, joka Israelin hallituksen mielestä kuuluu Israeliin, mutta muu maailma hahmottanee alueen kuuluvan Palestiinalle. Pääkaupungistakaan ei voida olla yksimielisiä, Israelin mielestä Jerusalem on maan pääkaupunki, mutta kaikki järjestöt toimivat Tel Avivissa. Epäselvää? No hieman kyllä joo.

Menee hetki lukijaltakin, että pääsee kaikkien kiistojen kelkkaan ja jotain asioita jää vähän ehkä epäselväksi. Se nyt ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa.

Tässä, kuten muissakin Delislen teoksissa, ilahduttavaa on se, että kun Delisle tarkastelee asioita täysin kiihkottomasti ilman poliittisia tai uskonnollisia tavoitteita lopputulos on silmiä avaava ja raikas. Delisle ei yritä asettua tilanteiden yläpuolelle, olla jotenkin älykkäämpi tai parempi. Hän tarkastelee maailmaa sellaisena kuin se on, sijoittaa itsensä siihen soppaan, kyselee ihmisiltä välillä ehkä vähän hassuja ja on pyörällä päästään.

Delisle ei ole vihainen, eikä myöskään yritä opettaa kenellekkään mitään ja vaikka Merkintöjä Jerusalemista saattaa välillä tuntua todella uskonnolliselta ja poliittiselta, mutta toisaalta jos jokin asia ei aukea, niin se ei haittaa tarinassa kyydissä pysymistä. Seuraavilta sivuilta varmasti löytyy jokin uusi kiistakapula, josta lukija voi yrittää ottaa kiinni. 
Teos sisältää paljon myös arjen havaintoja ja pieniä yksityiskohtia ja toimii hyvänä infopakettina sellaiselle, joka tuonne pyhään kaupunkiin tahtoo joskus suunnata.

Delislet ovat pariskuntana mielestäni myös oiva esimerkki siitä, että lasten ei tarvitse "rajoittaa" elämää. Kahden pienenkin lapsen kanssa voi asua Jerusalemissa- joku muu olisi ehkä jättänyt pestin ottamatta. Toki Israel vaikutti maana melko haastavalta monessakin asiassa, mutta sielläkin lapset sai päiväkerhoihin ja molemmat olivat vuoden jälkeen hengissä.

Ja mitä työtä Delisle tekee! Dokumenttien ja sarjakuvien ystävänä ei voi olla ihailematta näiden teosten hienoutta, sillä sen lisäksi, että Delisle tekee loistavaa sarjakuvaa ja taitaa sarjakuvakerronnan teoksilla on myös dokumentaarista arvoa ja ne onnistuvat opettamaan asioita ilman, että se on alleviivattua tai tavoitteellista. Jälleen jään odottamaan Delislen seuraavaa teosta. Kunpa lisää luettavaa saataisiin pian!


 Kansikuva



Merkintöjä Jerusalemista sisältää paljon erilaisia arjen kohtaamisia paikallisten kanssa