maanantai 20. helmikuuta 2012

Juuri niin kamala kuin voi vaan kuvitella... Ja vähän ehkä vielä kamalampi.

Natascha Kampuschin nimi on varmasti jokaiselle tuttu. 10-vuotiaan Nataschan sieppasi koulumatkalla häiriintynyt Wolfgang Priklopil, joka onnistui pitämään Nataschaa vangittuna kahdeksan vuoden ajan. Suurimman osan tuosta ajasta Natascha eli maan alle rakennetussa 5 neliömetrin kokoisessa tyrmässä. Vuonna 2010 julkaistussa kirjassa 3096 päivää (3096 Tage) Natascha kertoo vankeusajastaan. 3096 päivästä...

Kirja alkaa ajasta ennen vankeutta. Natascha kertoo lapsuudestaan, myös kipeistä asioista. Vaikeasta suhteesta molempiin vanhempiinsa, huonosta itsetunnosta. Natascha koki aikuiset ympärillään kykenemättöminä vastaamaan hänen tarpeisiinsa ja kertoo äärimmäisen esimerkin siitä, kuinka hän lapsena luokkaretkellä käsivarren murtaessaan kärsi kivusta puolitoista vuorokautta ennenkuin uskalsi pyytää opettajalta apua. Kotona oltiin opetettu, etteivät isot tytöt itke. Lapsuutta alkoi myöhemmin varjostaa myös ylipaino, joka nakersi aran tytön itseluottamusta entisestään.

"Viimeisenä vuonna ennen sieppausta lihoin niin, että muutuin pullukasta todella lihavaksi lapseksi. Toiset lapset kiusasivat minua, ja kompensoin yksinäisyyttä syömällä entistä enemmän. Täyttäessäni kymmenen vuotta painoin 45 kiloa. Äiti vielä lisäsi turhautumistani: "Minä pidän sinusta joka tapauksessa, samantekevää minkä näköinen olet. Tai: "Ruma lapsi tarvitsee vain sievän mekon."

Ja sitten se tapahtuu. Wolfgang Priklopil sieppaa Nataschan.

"Holzapfel kertoi myöhemmin poliisille, että sieppaaja oli kerran kysynyt häneltä, kuinka huoneen voi äänieristää niin, ettei edes iskuporan ääni kuulu koko talosta."

Natascha kertoo vankeusajastaan hyvinkin yksityiskohtaisia muistoja ja pyrkii tarjoamaan lukijalle Priklopilin "kahdet kasvot". Yhtenä hetkenä sieppaaja on valmis täyttämään kaikki hänen toiveensa, toisena taas muuttuen mielipuoliseksi väkivallan käyttäjäksi. Vapautumisen jälkeen Natascha onkin kokenut hankalaksi sen, kuinka vaikea muiden ihmisten on antaa hänelle anteeksi se, ettei hän ole julkisuudessa tuominnut sieppaajaansa odotusten mukaan.

"Kukaan ei halunnut kuulla minun sanovan, ettei ole olemassa absoluuttista pahuutta, ei selkeää mustaa ja valkoista."


Kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä Kampusch vaikenee.



Kirjan lukeminen synnytti valtavia sisäisiä ristiriitoja. Tottakai tällaiset ääritapaukset kiinnostavat ihmisiä ja siksi näitä kirjoja luetaan (ja kirjoitetaan). Vaikka vapautumisensa jälkeen Kampusch antoi harkitusti haastatteluja on media kuitenkin pystynyt paisuttelemaan juttua kuin pullataikinaa ja käyttämään Kampuschista esimerkiksi termiä "seksiorja", vaikkei hän ole seksuaalisesta hyväksikäytöstä julkisesti puhunutkaan. Kirjalla halutaan selvästi selventää faktoja ja sen synnyttäminen on varmasti ollut Nataschalle itselleen tärkeä etappi kokemuksen käsittelemisen kannalta.
Kun siis tarina tarjoillaan uhrin itsensä välityksellä onko sen lukeminen hyväksyttävää vai mässäilläänkö tässä siltikin toisen kärsimyksellä? Jos Kampuschin tapaus kuitenkin kiinnostaa suosittelen hakemaan tapahtuneesta tietoa tästä, en wikipediasta.

Mässäilyä tai ei, Kampuschin selviytymistarina on joka tapauksessa uskomaton. On uskomatonta lukea kuinka järkevästi hän on pystynyt rakentamaan suhdettaan sieppaajaan ja ylipäätään selvitymään kaikesta tuosta muuttumatta ihmisraunioksi. Jo 10-vuotiaana Natascha kommunikoi sieppaajansa kanssa häkellyttävän hyvin.

Toivottavasti tämän maailman kellareissa ei piile montaa vastaavaa tapausta...

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Kirjapaketti

Kun ystävä asuu Sveitsissä oikea tapa ilahduttaa on lähettää kirja. Kirja oli kirppislöytö ja vaikkei kyseessä ollut varsinaisesti huono teos, niin en kokenut kuitenkaan tarvetta säästää kyseistä teosta omassa hyllyssäni tilaa viemässä. Kysyin siis ystävältä, että kaipaako hän luettavaa ja kelpaisiko tämmönen ja kirja lähti sitten Sveitsiin!



Mukaan piti tietenkin laittaa asiallinen postikortti ja mielestäni tuima Kekkonen sopi oikein hyvin matkaseuraksi prostituutiosta kertovalle kirjalle.

Kirppis/alennusmyyntikirjoja saattaa olla jaossa myöhemminkin. Jos kirjasta olen itse pari euroa maksanut en koe ongelmaksi antaa sitä ilmaiseksi eteenpäin- mielummin pois omaa tilaa viemästä, jos sille on jonkun toisen luona paikka olemassa. Ja mikäli lähipiiristä kukaan ei kirjalahjoitusta kaipaa niin onneksi Pasilan kirjastosta löytyy kärry, johon voi omia kirjoja jättää ja siitä niitä saa muut vapaasti ottaa. Toisen roska voi olla toisen aarre!

Kuuntelin viikonloppuna spotifystä uusimman Pariisin Kevään levyn, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Hiukan tuli tosin syyllinen olo tuommoisesta ilmaisesta ennakkokuuntelusta, levyhän julkaistaan vasta ensi viikolla... No mutta olihan se kuunneltava kun tarjolla oli ja vaikkei ehkä ole Astronautin veroinen tekele, niin omaan levyhyllyyn hankitaan silti. Ensimmäisenä sinkkuna julkaistu Saari on kyllä mainio biisi.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Novelleja

Hitaasti yskien uusi blogi käynnistyy, vaan ehkä tämä tästä. Tämän kanssa ei onneksi tarvitse olla kiire, kiirettä nimittäin piisaa elämässä muutenkin.

Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun, 2009) teki miuhun aika ison vaikutuksen tuossa loppusyksystä, joten oli varsin luonnollista tarttua toiseenkin Adichien teokseen. Tällä kertaa vuorossa oli novellikokoelma Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck, 2009).

Novellikokoelman teemat pyörivät pitkälti samojen kysymysten ympärillä. Onko Afrikka umpikuja, ovatko ne onnekkaita jotka pääsevät Amerikkaan? Siellähän on kaikilla oma ase ja auto. Pienten yksityiskohtien avulla Adichie osoittaa taidokkaasti odotusten ja kokemusten välisiä yhteentörmäyksiä, pettymyksiä, yllätyksiä. Kuten novellikokoelmissa aina, jotkut tarinat ovat toisia kiinnostavampia ja muutama tarina jäi kyllä niin pahasti auki, että ihan alkoi inhottamaan (positiivinen inhotus).



"Hän näytti minulle kuvia mökistä, ja sinä ihmettelit, miksi sitä sanottiin mökiksi, koska siellä, mistä sinä tulit, sen kokoiset rakennukset olivat pankkeja ja kirkkoja."

Adichien teksteissä pidän erityisesti afrikkalaisista nimistä. Jokainen nimi tarkoittaa aina jotain ja vaikkei henkilöiden nimien merkitystä tarvitse muistaa on niiden lukeminen aina mielenkiintoista. Kuinka erilainen nimikulttuuri!


"Kamara. Se on lyhennetty muoto Kamarachizuoroanyista, joka tarkoittaa 'suokoon Jumala meille kylliksi armoaan.'"


Tämän kokoelman heikkous oli ehkä tekstien liian voimakas yhtäläisyys. Jotenkin miulle jäi lukijana tästä "tasapaksu tunnekokemus". Vaikka tekstit siis herättävät tunteita niin skaala on loppujen lopuksi aika pieni, suurinta osaa teksteistä leimaa haikeus ja pieni suru. Ilon hetkiä olisi saanut mahtua joukkoon enemmän.

"Sitten tytöistä muodostettiin oma ryhmä ja naisopettaja tuli näyttämään heille, miten ommellaan. Se oli Nwamgban mielestä typerää: hänen kylässään tytöt oppivat tekemään saviastioita ja ompelu oli miesten työtä."

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija. Tällä kokoelmalla on hyvä aloittaa jos monta sataa sivua pitkä Puolikas keltaista aurinkoa tuntuu tähän hetkeen liian isolta urakalta.

Talvi on tänä vuonna tuntunut todella pitkältä, vaikka lunta ja pakkasta saatiin kunnolla vasta joulun jälkeen. Lieneekö lomien puutteesta johtuvaa uupumusta? Onneksi ympärillä on ihania ihmisiä ja muutenkin paljon hyvää ja kivaa ja kohta on kevät, aurinko auttaa.


Oispa kunnon kamera ni sais kunnon kuvia tämmösistä jännittävistä pakkasöistä. Oli muuten kylmä!

Viime aikojen musiikillinen lemppari on ollut pitkästä pitkästä aikaa Sydän, sydän. Onkohan niiden uusi levy hyvä??